Mikko Kanninen kuuntelee ystävänsä Miskan kanssa brittituottaja Clarkin uuden albumin ja pohtii samalla suhdettaan 2000-luvun alun elektrosuuruuden nykytuotantoon.
Chris Clarkin millennium alkoi vahvasti. Hänen seitsemän ensimmäistä Warp Recordsille tekemäänsä albumia ovat kaikki loistavia: Clarence Park (2001), Empty the Bones of You (2003), Body Riddle (2006), Turning Dragon (2008), Totems Flare (2009), Iradelphic (2012) ja Clark (2014).
Vasta vuonna 2016 julkaistu The Last Panthers herätti kysymyksiä siitä, mihin suuntaan artisti on suuntaamassa ja onko se suunta välttämättä hyvä ja oikea. The Last Panthersinsamannimiseen televisiosarjaan sävelletty musiikki kokeilee uutta, mutta ei välttämättä osu enää maaliinsa.
Tämä ajatus on leimannut Clarkin uraa oikeastaan siitä lähtien. Clark yrittää, kokeilee ja tekee vähän kaikkea vähän kaikkien kanssa, mutta ei hyödynnä vahvuuksiaan tarpeeksi eikä löydä mitään uutta. Viime vuosien julkaisut ovat olleet tasapaksuja ja keskeneräisiä, eikä niistä saa oikein millään tasolla kiinni, ei emotionaalisesti eikä älyllisesti.
Ei ihme, että levy-yhtiö Warp Records sittemmin on ”tiputtanut” Clarkin listoiltaan. Vaikka samaan hengenvetoon täytyy todeta, että ei Warpkaan ole ollut 2010-luvulla tai sen jälkeen samanlainen tae laadulle kuin se vuosina 1990-luvulta lähtien oli.
Joten vähän pelonsekaisin odotuksin lähdin uutta Clark-albumia, Playground in a Lakea(Deutsche Grammophon, 2021), kuuntelemaan. Levyn inspiraationa on toiminut ekokatastrofi ja ilmastonmuutos, mihin monet kappaleet nimillään viittaavat.
Clark on tehnyt levyn yhteistyössä sekalaisten, lähinnä klassisen musiikin ammattilaisten kanssa. Samat muusikot esiintyvät usealla kappaleella, ja seassa on myös muutama “sooloteos”. Levyn on julkaissut maailman vanhin levy-yhtiö (!) Deutsche Grammophon ja sen genreksi mainitaan ”Classical crossover” – apua!
Ei muuta kuin pyörimään!
Levyn alku on ihan lupaava, Akustisissa soittimissa (sello, piano, puhaltimia…) on selkeästi hyviä soittajia ja monissa yksittäisissä soundeissa ja rakenteissa voi kuulla Clarkille ominaisia ratkaisuja, kuten tilan ja sävelvärin totaalinen muutos kappaleen puolivälissä.
Mutta ei – ei lähde lentoon tämä. Pakka alkaa levitä kolmen ensimmäisen kappaleen jälkeen. Sen jälkeen odotukset eivät aivan tai ollenkaan täyty.
Levyä vaivaa liiallinen tasaisuus ja dynamiikan puute. Kuudentoista kappaleen seassa on aivan liian vähän liikuttavia, yllättäviä tai koskettavia hetkiä – särmää, josta saisi kiinni tai johon kuuntelijana kiinnittyä.
Jos haluan kellua tunnin muuttumattomissa tunnelmissa ja miettiä maailmanloppua, siihen on kyllä olemassa parempiakin levyjä.